Epäilyksen polttopiste, paholaisen palapeli (Prime Suspect, 1991)

Brittidekkarien laatuperinnettä aikoinaan ylläpitäneen sarjan kaksiosainen avausosa Paholaisen palapeli on kestänyt ajan hampaan hämmästyttävän hyvin. Sarja oli myös läpimurto pääosan esittäjälle, Helen Mirren, joka rikoskomisarion roolissaan oli varsin vakuuttava.

Rikoskomisario Jane Tennison (Helen Mirren) pääsee vihdoinkin miesvaltaisella alalla johtamaan murhatutkintaa. Paperitöihin hukutettu Tennison on taas kerran ohitettu, vaikka hän olisi työvuorossaan ollut oikea valinta murhan päätutkijaksi. Tilanne vaatii toisen kuoleman, ennen kuin Tennison vihdoinkin saa mahdollisuutensa ja sekin vaatii häneltä enemmän, kuin ehkä miespuoliselta rikoskomisariolta.

Alusta alkaen yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa aiheuttaa hankaluuksia, onhan uusi pomo astunut varsin suuriin ja arvostettuihin saappaisiin ja kaiken lisäksi hän on nainen. Lähes kaikesta syntyy keskustelua puhuttelusta lähtien. Tennison ei halua olla ”rouva”, vaan ”pomo” tai ”rikoskomisario”.

Kun uuden rikoskomisarion perinpohjaisuus ja ammattitaito alkaa näkyä muulle ryhmälle, hankaluudet helpottavat jonkin verran ja alun perin hataralla pohjalla ollut tutkinta etenee pikkuhiljaa. Vaikka erimielisyyksiä edelleen on, ne ovat enemmän ammatillisia kuin henkilöön kohdistuvia.

Vaikka Tennisonin työura näyttää olevan nousukiidossa, kotona tilanne alkaa kääntyä päinvastaiseksi. Aiemmin varsin tasapainoiselta vaikuttanut parisuhde joutuu koetukselle, kun aiemmin Janen ei tarvinnut tuoda töitä kotiin. Pikkuhiljaa yhteiset illat miehen kanssa muuttuvat poliisin kuulustelu- ja tutkintapöytäkirjojen yksinäiseksi lukemiseksi yömyöhään saakka ja tilanne muuttuu oleellisesti.

Itse rikostutkinnassa on yksi selkeä linja. Näytön hankkiminen, joka vahvistaa pääepäillyn syyllisyyden tai syyttömyyden. Sitkeä tutkimustyö avaakin tutkinnassa uusia ulottuvuuksia ja lopputulos onkin jotain paljon enemmän, kuin alussa olisi voinut odottaa.

Näissä brittidekkareissa on aina ollut oma viehätyksensä. Yksi keskeisistä on se, että juoksevat ja huutavat sekä ympäriinsä aseilla räiskivät poliisit saatikka rikolliset loistavat poissaolollaan. Toinen on se, että poliisit tai rikolliset eivät ole mitään yli-ihmisiä, vaan sulautuvat varsin helposti tavallisen kansan sekaan.

Juoni etenee loogisesti ja kerronta ei jätä juurikaan asioita epäselväksi. Kaikkeen saarivaltakunnan filmituotantoon liittyvää kuivakkaa brittihuumoria pieninä palasina matkan varrella ei ole myöskään unohdettu. Kun siihen yhdistetään uskottavat henkilöhahmot ja ammattitaitoiset roolisuoritukset pääosan esittäjistä pienimpiin sivuosiin, laatusarja on valmis.

Mainokset

Tietoja olutkori

Juuret Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla, kainuulainen kateus ja pohjanmaalainen uho. Siinäpä sekoitus, jossa pessimismi on yhtä tervanjuontia.
Kategoria(t): arvostelu, brittidekkari, elokuva, elokuva-arvostelu, tv-klassikko, tv-sarja arvostelu. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s